Tunnettu sijoittamisen peukalosääntö kertoo, että osakkeiden sopiva osuus salkussa on prosenttiluku ”sata miinus oma ikä”. 40-vuotiaan tulisi säännön mukaan sijoittaa osakkeisiin 60 prosenttia finanssivarallisuudestaan ja korkoihin loput 40 prosenttia. Iän karttuessa osakkeiden ja muiden riskisijoitusten painon salkussa tulisi laskea ja korkosijoitusten nousta.
Taustalla on ajatus, että nuorena otetaan riskiä tuottojen synnyttämiseksi kun heiluntaa voi sietää enemmän. Kun eläkeikä lähenee, riskiä tulee rajoittaa, jotta pörssiromahdus ei vie leipää pöydästä.
Peukalosääntö on hyvä lähtökohta, mutta ei sovi läheskään kaikkien salkun pohjaksi. Esimerkiksi niillä joilla varallisuutta on merkittävästi ja eläketulo taattu, säästöjä ei välttämättä tulla käyttämään itse vaan ne on tarkoitus siirtää seuraavalle sukupolvelle. Näin sijoitushorisontti on paljon peukalosäännön mukaista pidempi ja osakkeiden osuus voi säilyä korkeana, vaikka ikää karttuukin.
On kuitenkin vielä tärkeämpi syy, miksi ”sata miinus ikä” ei toimi kaikille. Sääntö ei nimittäin ota huomioon ihmisen kokonaisvarallisuutta, jossa tärkeä rooli on omien käsien ja aivojen tulonhankkimispotentiaalilla.
Meklari vai opettaja?
"Sata miinus ikä" -peukalosääntö perustuu maailmaan, jossa katsotaan pelkkää olemassa olevaa varallisuutta. Mutta ihmisen varallisuus ei ole vain se, mitä hän on tähän mennessä säästänyt. Nuorella ihmisellä ei välttämättä ole lainkaan säästöjä, mutta valtavasti piilevää varallisuutta, joka perustuu hänen kykyynsä synnyttää työrallaan tuloja ja eläkettä. Tätä varallisuutta kutsutaan inhimilliseksi pääomaksi, ja nuoren ihmisen varallisuudesta yleensä valtaosa on sitoutunut siihen.
Ikääntyessään ihminen muuttaa inhimillistä pääomaansa hiljalleen reaali- ja finanssivarallisuudeksi maksaessaan pois asuntovelkaansa ja kerryttäessään säästöjä sekä työ- tai yrittäjäeläkettä. Kun työnteko loppuu, inhimillistä pääomaa ei enää finanssimielessä ole; jäljellä vaan se on muutettu toiseen muotoon.
Miten inhimillinen pääoma tulisi huomioida varojen allokaatiossa (osakkeet vs. korot)? Se riippuu ihmisen työtulojen lähteestä ja inhimillisen pääoman luonteesta. Jotkus meistä ovat kuin osakkeita, toiset kuin korkosijoituksia. Ääritapauksia ovat pörssimeklari ja opettaja. Pörssimeklarin työtulot riippuvat voimakkaasti siitä, miten osakemarkkinoilla menee. Kun pörssi sakkaa, palkka ja bonukset laskevat, työpaikka vaarantuu. Siksi pörssimeklarin kannattaisi rajoittaa osakeriskin ottamista.
Sen sijaan luokanopettaja tai muu vakinaisessa, varmassa työssä oleva henkilö voi luottaa siihen, että oma toimeentulo ei riipu pörssikurssien suunnasta. Niinpä opettajaa voikin kannustaa ottamaan nuorena merkittävääkin osakeriskiä.
Älä keskitä sijoituksiasi työnantajan osakkeisiin
Inhimillisen pääoman käsitteen kautta ymmärrämme myös, miksei kannata keskittää säästöjä oman työantajan osakkeisiin. Silloin oma inhimillinen pääoma ts. tulonhankkimispotentiaali ja finanssivarallisuus ovat munia samassa korissa.
Tyypilliset "korkosijoitukset"
Ketkä ovat siis "osakkeita" ja ketkä "korkosijoituksia" tai "velkakirjoja"? Alla on lista selkeistä ”velkakirjatyypeistä”, jotka voivat melko huolettaa pitää osakkeita tuhdissa painossa salkussaan:
1) Nuoret. Heillä pääosa varallisuudesta on sitoutunut inhimilliseen pääomaan, ja se on valtaosalla ihmisistä velkakirjan kaltainen. Työstä voi odottaa saavansa jonkinlaisen korvauksen joka kuukausi eläkeikään saakka. Odotettavissa oleva tulomassa on verraten vakaa ja kooltaan suuri verrattuna finanssivarallisuuteen.
2) Vakaassa työssä olevat. Julkisen sektorin viranhaltijoiden työsuhdeturva lienee korkein, mutta monilla muillakin työtulo riippuu hyvin vähän siitä, mitä osakemarkkinoilla tapahtuu. Opettaja tai rahoituksen professori voivat ottaa rauhallisemmin riskiä kuin pienen pankkiiriliikkeen työntekijä.
3) Joustavan koulutuksen omaavat. Kun henkilö pystyy vaihtamaan joustavasti tehtävästä tai jopa alalta toiseen, hänellä on paremmat edellytykset ottaa osakeriskiä. Kun oma työtulo on epävarma, on syytä pitää sijoitusten riskitaso maltillisena.
Kun eläkejärjestelmä takaa eläketulon koko työelämän jälkeiselle ajalle kuolemaan asti, ja kun eläke on vielä sidottu hintojen kehitykseen, voi ottaa paremmin riskiä kuin jos koko toimeentulo olisi sidottu itse säästetyn eläkekassan riittävyyteen. Siten täyden uran tehneellä suomalaisella palkansaajalla on lähtökohtaisesti paremmin tilaa osakesijoittamiselle vielä eläkeaikanakin kuin vaikkapa amerikkalaisella eläkeläisellä, jonka eläkkeestä vain osa on taattu elämän loppuun saakka (sosiaaliturvan osuus).
Tärkeä tekijä nykynuorten sijoitussuunnittelun kannalta on, miten varmaksi he voivat laskea oman eläkkeensä. Jos nimittäin taloudessa ja pörssissä menee jatkossa huonosti, työeläkekertymä heikkenee ja työeläkevarojen tuotto laskee ja työeläkepotista kullekin liikenevä osuus luultavasti pienenee. Tämä johtaa kahteen päätelmään:
Nuoren on tärkeää hyödyntää pitkä sijoitushorisonttinsa taatakseen, että omista säästöistä syntyy potti, jolla kattaa menoja myös eläkeajalla mikäli siihen tulee tarvetta.
Toisaalta työeläkejärjestelmään liittyvä epävarmuus tekisi työeläkkeestä jossain määrin "osakemaisen": jos taloudella ja osakkeilla menee pitkällä tähtäimellä hyvin, voivat nykypolvet odottaa saavansa parempaa eläkettä kuin jos markkinoilla tulee takapakkia. Katastrofiskenaario olisi, että sukupolvi maksaisi korkeita työeläkemaksuja ja saisikin niukat eläkkeet heikkojen pörssituottojen vuoksi. Niin kauan kuin järjestelmä on uskottava, tämä "osakemaisuus" on kuitenkin sivuseikka ja eläketuloa voi pitää pitkälti korkopaperin kaltaisena allokaatiota suunnitellessaan.
