Euroopan omaisuudenhoitajien ja sijoitusneuvojien liiketoimintaa muokkaa tällä hetkellä valtava määrä uutta säätelyä. Niistä merkittävimiä ovat Britanniassa voimaan tullut sijoitusneuvojien palkkiojärjestelmän uudistus (ns. RDR) sekä aloite, joka asettaisi katon eläkesijoitusten palkkioille. Eurooppaan ehdotetaan myös salkunhoitajien bonuksia koskevaa sääntelyä.
Lainsäätäjät tulevat näissä tapauksissa todenneeksi, että markkinat eivät toimi oikein. Isossa-Britanniassa tehdyn RDR-uudistuksen kimmokkeena oli havainto, ettei sijoitusneuvonta ollut kestävällä pohjalla. Sijoitusneuvojien ansiot eivät olleet millään tavoilla sidoksissa sen palvelun laatuun, jota he sijoittajille tarjosivat. Neuvontaa vääristivät rahastoyhtiöiden sijoitusneuvojille maksamat palkkiot. Eläkemaksujen osalta aito hintakilpailu puuttuu käytännössä kokonaan ja maksut ovat rakenteeltaan vaikeaselkoisia.
Molemmissa sääntelykohteissa on kyseessä klassinen päämies-edustaja-ongelma (principal-agent). Sääntely ei aina ole vastaus ongelmaan, mutta mikäli toimiala ei kykene valvomaan itseään riittävän hyvin, voi sääntely jäädä ainoaksi toimivaksi ratkaisuksi.
Ala voi itse vaikuttaa
Varainhoitajat ovat päivittäin eturistiriitatilanteessa. Sillä, kuinka he tämän tilanteen ratkaisevat, on hyvin suuri merkitys. Jos he olisivat menneisyydessä toimineet toisin, lainsäätäjätkin olisivat luultavasti päätyneet erilaiseen ratkaisuun.
Ristiriita on yksinkertainen. Omaisuudenhoitajat joutuvat palvelemaan kahta herraa: toisaalta rahastoyhtiön intressiryhmiä, olivatpa ne sitten partnereita tai muita omistajia, ja toisaalta hallinnoimiensa rahastojen sijoittajia. Omaisuudenhoitajat kieltävät usein tämän ristiriidan ja väittävät, että heidän yhtiönsä menestyvät ainoastaan silloin, jos ne palvelevat sijoittajia hyvin. Väite on tietenkin täyttä roskaa, eikä siihen tule uskoa hetken vertaa. Vaikka todella surkeat tuotot sijoittajille tuskin voisivat olla menestyksekkään liiketoiminnan tukijalka, niin silti keskinkertaisuus, korkeat palkkiot ja tehokas jakelu ovat vuosien mittaan osoittautuneet kannattavaksi liiketoimintamalliksi monelle varainhoitotalolle – sijoittajien vahingoksi.
Suurimmat kipukohdat
Kaksi keskeistä aluetta, joilla eri tahojen edut ovat ristiriidassa, ovat palkkioiden hinnoittelu ja rahastojen kapasiteetin hallinta.
Suuremmat rahastot ja korkeammat palkkiot kasvattavat rahastonhoitajien tulosta, mutta voivat heikentää selvästi sijoittajien saamaa tuottoa. Valvovat viranomaiset tekisivät viisaasti jos laatisivat selkeän mekanismin, jolla rahastot voivat kieltäytyä ottamasta vastaan uusia sijoituksia. Tämänhetkisessä tilanteessa rahastojen on joko nostettava palkkiot epämiellyttävän korkeiksi tai suurennettava sprediä rahastoissa, jotka hinnoitellaan osto- ja myyntihinnoin. Tämä vaikuttaa vähintäänkin epäoptimaaliselta ratkaisulta.
Toimialaan liittyy lisäksi lyhytjänteisyyttä, joka voi korostua, kun yhtiöiden paine tehdä parempaa tulosta omistajilleen kasvaa. Tämä voi johtaa siihen, että perustetaan hätiköiden rahastoja alueille, joilla omaisuudenhoitajalla ei ole kunnollista osaamista; korotetaan palkkioita; muutetaan sijoituspolitiikkaa; tai vaihdetaan salkunhoitajaa vähän väliä.
Varainhoitajan toiminnan pitää Morningstarin näkemyksen mukaan olla pitkäjänteistä. Sen sijaan, että omaisuudenhoitajat miettisivät, kuinka voivat kasvattaa myyntiä ja kannattavuutta seuraavan neljänneksen, vuoden tai viiden vuoden aikana, heidän tulisi kysyä itseltään, kuinka he voivat rakentaa ja säilyttää sijoittajien luottamuksen vuosikymmenten aikajänteellä. Tämä edellyttää aivan toisenlaista asennoitumista. Omaisuudenhoitaja voi esimerkiksi pyrkiä pitämään palkkiot alhaisina ja tällä tavoin säilyttämään hyvän tuottokehityksen, tai rajoittaa rahavirtoja rahastoihin, joiden kapasiteetti on rajallinen tai jotka ovat muuten vain suositumpia kuin niiden pitäisi. Ei riitä vain miettiä, kuinka paljon varoja uuden rahaston perustamisella voisi haalia. On pohdittava sitä, mitä rahastoon rahansa laittavat sijoittajat ajattelevat yhtiöstä 10, 15 tai 20 vuoden kuluttua.
Yhtiöillä on monta keinoa rakentaa lyhytjänteistä menestystä. Järkevää olisi kuitenkin luoda pohja kestävälle liiketoiminnalle, joka keskittyy ensisijaisesti tuottamaan rahastosijoittajille hyviä tuloksia. Tällöin liikevaihtoa ja voittoa syntyy kuin luonnollisena seurauksena. Mikäli riittävän moni ajattelisi näin, ei lainsäätäjienkään ehkä tarvitsisi puuttua niin paljon peliin ja luoda mahdollisesti kalliiksi koituvia uusia sääntöjä.
