Kirjoitus on laajennettu versio Taloustaito.fi-sivuston blogista, joka on julkaistu 28.10.
Julkisuudessa on tullut tavaksi toistella, että ”aktiiviset salkunhoitajat häviävät keskimäärin indeksilleen”. Suomeksi se tarkoittaa, että rahan hoitamisesta palkkaansa saavat salkunhoitajat jäävät markkinoiden keskimääräiselle tuotolle. Tämän vuoksi – näin väite kuuluu – sijoittajien pitäisi valita indeksirahasto, joka pyrkii pienin kustannuksin ainoastaan seuraamaan indeksiään eikä yritä voittaa sitä.
Väitteeseen pitää kuitenkin lisätä tärkeä tarkennus: keskimääräinen rahasto ei kykene voittamaan indeksiään kulujen jälkeen. Mutta kun katsotaan tilannetta ennen hallinnointipalkkioita, rahastot pystyvät keskimäärin voittamaan indeksinsä eli markkinat.
Esimerkiksi rahastojen aktiivisuutta Yhdysvalloissa tutkinut tohtori Antti Petäjistö summaa keskimääräisen rahaston vuosina 1990–2009 voittaneen indeksinsä 0,96 prosenttiyksiköllä ennen kuluja. Hiljattain Suomessa vieraillut Chicagon yliopiston professori Lubos Pastor taas laskee keskimääräisen rahaston lyöneen indeksinsä 0,56 prosenttiyksiköllä. Tuloksia on monia muitakin. Molemmat tutkimukset tehtiin amerikkalaisilla rahastoilla.
On myös salkunhoitajien kannalta kielteisempiä tuloksia. Pastor kuitenkin muistuttaa, että niissä tyypillisesti mitataan salkunhoitajien tuottamaa lisäarvoa, alfaa, suhteessa ns. multifaktorimalliin, jossa otetaan markkinan keskituoton lisäksi huomioon pienten yhtiöiden, arvo-osakkeiden ja momentum-ilmiön tuottovaikutus. Pastorin mielestä tämä ei ole relevantti vertailukohta, sillä rahastot eivät voi usein myydä lyhyeksi tällaisia tekijöitä, faktoreita. Hän vertaa tuottoa rahastolle parhaiten sopivaan indeksiin.
Toinen tarkennus kuuluu, että vaikka joukkona salkunhoitajat eivät pärjäisi indeksilleen kulujen jälkeen, osa rahastoista kyllä pärjää.
Pastorin tutkimukset viime vuosilta vahvistavat käsitystä siitä, että salkunhoitajilla on taitoa. Toisilla sitä on enemmän kuin toisilla, mutta joukkona salkunhoitajat ovat taitavia. Rahastoala kuitenkin kasvaa jatkuvasti, jolloin kilpailu kovenee.
Olennaiseksi tekijäksi nettotuoton, sijoittajan saaman lopputuloksen kannalta, tuleekin rahastojen kulutaso, joka taas usein ei ole salkunhoitajan päätösvallassa. Mikäli kulut ovat korkeat, salkunhoitajan tuntuvakaan ylituotto ennen kuluja ei välttämättä johdakaan rahaston osuudenomistajan kannalta mieluisaan lopputulokseen.
Muun muassa tästä syystä me Morningstarin tutkimusryhmässä korostamme niin rahaston taustayhtiön toimintaa sijoittajien eduksi kuin rahaston kulujen merkitystä. Suhtaudumme varauksellisesti rahastoihin, joilla on korkeat kulut. Kulut laskutetaan aina, mutta salkunhoitajan kyky onnistua tietyllä aikavälillä ei ole varmaa.
Hyvien tuottojen aikana kulujen merkitys pienenee: jos rahastot tuottavat kymmeniä prosentteja vuodessa, on parin prosentin kymmenyksen ero mitätön lopputuloksen kannalta. Rahastoyhtiöt tietävät tämän. Siksi kehittyviin mihin sijoittavissa rahastoissa on usein suolaiset palkkiot, Suomessa erityisen korkeat verrattuna koko rahastojoukkoon. Mikään ei kuitenkaan takaa, että tuotto on korkeaa aina jollakin alueella. Se on nähty esimerkiksi kehittyvillä markkinoilla viime vuosina.
Suursijoittajilla on pääsy halvempiin rahaston osuussarjoihin ja heille aktiivinen rahasto on siksi usein hyvinkin kiinnostava vaihtoehto. Yksityissijoittaja maksaa tyypillisesti täyden palkkion ja siksi palkkioihin kannattaa kiinnittää erityisen suurta huomiota. Jos rahasto on muita kalliimpi, pitää olla vahvoja syitä uskoa, että salkunhoitaja pystyy muita parempaan tuottoon korkeamman kululastin jälkeen.
